Katri Kiukas
Rehdisti tai kepulikonstein – puhe kirjanjulkaisujuhlassa 4.6.

Me tarvitsemme iloa ja juhlaa yhteisestä syystä, jokainen meistä omista yksityisistä syistään. Minun syyni on tämä: kirjan julkaiseminen on kauheaa.

Tästä kertoo se, että tavallisesti melko säännölliset kuukautiseni olivat kaksi viikkoa myöhässä kirjan julkaisemisen jälkeen. Stressasin ja valvoin öitä miettiessäni, kuinka kaikille pian paljastuisi, millaista roskaa painokoneen läpi on päästetty, miten olin saanut kustannussopimuksen ansiotta ja erehdyksessä.

Kun stressi valui minusta hitaasti ja veri virtasi, ei tuntunut enää miltään. Jos tunsin jossain kohden onnea, en tavoita sitä enää. Korkeintaan jotain sen tapaista, kun ystävä tai tuttu kehui kirjaa.

En siis suosittele kirjan julkaisemista kenellekään. Se on kamalaa. Tämä on minun yksityinen tarpeeni ilolle ja juhlalle: viettää kirjan kanssa onnellinen hetki ennen kuin se kokonaan irtaantuu minusta, tarkoitusperistäni ja tulkinnoistani.

Kirjan matka on jo alkanut. Seison tekstini takana, mutta silti hiukan eri ihmisenä kuin se, joka kumartui tietokoneen äärelle sitä kirjoittamaan. Kun minulta kysytään, mistä kirjassa on kyse, vastaan kangerrellen – yleensä viittaamalla kirjan alaotsikkoon ”Esseitä hoivasta, kumouksesta ja elämästä äitinä”. Se on lukuohjeeni.

Myös nimi ”Kohtu on kaunein sana” on lukuohje. Se on kuitenkin niin paljon epämääräisempi ja saattaa johtaa lisäkysymyksiin, etten tarjoa sitä selitykseksi. Nimi viittaa moniin kirjan eri esseistä löytyviin teemoihin. Sitä paitsi se on totta. Kohtu on suomen kielen kaunein sana, kuten esseessä Hauraus ja voima kirjoitan.

Kreikaksi kohtu on muuten hystera, josta on johdettu erityisesti naisten tautina pidetty hysteria. Tämä ei ollut vähäisin syy nimen valintaan.

Minusta tuntuu vaikealta kirjoittaa sitä toista tekstiä, joka kirjoitetaan kirjasta sen julkaisemisen jälkeen. Sivumennen -podcastin emännät viittaavat tällä haastatteluissa ja vaikkapa tällaisissa juhlapuheissa esiintyviin kirjan esityksiin. Niitä eivät luo vain kirjailija vaan myös lukijat. Ehkä asiaa auttaa palaaminen siihen, miksi aloin kirjoittaa.

Tästä lienee kiittäminen erityisesti yhtä kirjaa ja yhtä henkilöä. Kirja on Anu Silfverbergin Äitikortti, jonka luin kuopuksemme syntymän aikoihin. Lopulta päädyin viittaamaan Äitikorttiin vain yhdessä esseessä, mutta ärtymykseni sen ja monien feministien samankaltaiseen tapaan käsitellä äitiyttä oli keskeinen syy kirjoittaa.

Näissä esityksissä äitiys on jotain potentiaalisesti vaarallista ja epäfeminististä, ainakin muiden äitien: niiden kolme vuotta lasta kotona hoitavien, työurasta viisveisaavien, nettikirppiksiä kauniiden kestovaippojen perässä koluavien, hyvän synnytyskokemuksen haluavien, kantoliinailevien – kyllä liinailevat ja vaippailevat ovat pahimpia.

Anteeksi innostuin, ei Silfverberg näin kirjoita. Paikoitellen hän kirjoittaa kauniista ja oivaltavasti. Mutta jotain aika kovaa ja työelämäkeskeistä hänen ja monien feministien äitiyspuheessa on.

Monesti feminismi jää puolitiehen: Työn autuaaksi tekevä voima otetaan annettuna ilman että pysähdytään miettimään, mitä edes työllä tarkoitetaan, kenen työ nähdään tarpeellisena tai mikä työ oikeasti on välttämätöntä. Hoivatyö, joka kapitalismissa halutaan pitää halpana ja näkymättömissä tehtiinpä sitä kodeissa tai palkattuna, uhkaa taas hukkua näkyvistä.

Tästä minä halusin kirjoittaa.

Halusin kirjoittaa ruumiillisista kokemuksista, joista en saanut otetta. Halusin kirjoittaa, että hoiva on tärkeintä maailmassa. Halusin kirjoittaa, miltä se tuntuu. Luen nyt lainauksen yhdestä hetkestä:

”Bell hooksille rakkaus vaatii kovaa työtä paitsi itsensä kanssa niin, että kykenee rakastamaan, myös niiden kanssa, joista huolehtii, joita arvostaa ja joille haluaa olla rehellinen. Myös lapsen rakastaminen on kovaa työtä ja palkitsee huomaamatta, mietin eräänä yönä pyyhkiessäni kyyneleitä viereeni nukahtaneen miedosti oksennukselta haisevan kuopuksemme poskelta.

Hetkeä aikaisemmin olen herännyt kesken unen itkuun. Sekunneissa unen lämpö on vaihtunut väsyneeseen valppauteen. Mielessäni on häivähtänyt ajatus: en jaksa, jos vain jään tähän.

Samaan aikaan kehoni toimii, kampeaa itsensä ylös sängystä. Jo matkalla lastenhuoneeseen rauhoittelen: ei hätää, äiti on tässä. Nostan parkuvan lapsen syliini. Oksennusta on kaikkialla: naamalla, hiuksissa, vaatteissa, minun ihollani. Pesulle, kaikki ei irtoa tukasta. Itku laantuu kun käärin pienen pyyhkeeseen ja heijaan sylissä. Äiti on tässä, mennään nukkumaan.

Sängyssä lapsi kainalossa mietin: taas yksi väsynyt päivä, montakohan päivää tauti ottaa, seinät kaatuvat päälle. Mutta siinä hetkessä sillä ei ole väliä. Sydän on pakahtua – rakkaudesta, suojelun halusta, syvästä merkityksen tunteesta. Hän on ainoa, mikä merkitsee. Hän ja se, että olen tässä häntä varten juuri nyt, kun hän tarvitsee minua eniten.”

Halusin osallistua keskusteluun ja kirja tuntui ainoalta vaihtoehdolta keskustelukulttuurissa, jossa ristiriitaiset, vaikeat ja uudet ajatukset hukkuvat vastustajille huutamisen ja samanmielisten olkien taputtelun alle. On valtava etuoikeus saada osallistua keskusteluun kirjan muodossa, omilla ehdoillaan.

Ensimmäinen ihminen, joka sanoi minulle: kirjoita kirja, oli Pontus Purokuru. Ja siksi haluan kiittää häntä tässä. Meidän yhteiskunnallisissa utopioissamme, jollaisen kaino ehdotelma kirjani lopusta löytyy, on tiettyjä eroja, mutta paljon myös samaa.

Lisäksi haluan kiittää kaikkia kirjan syntyyn tavalla tai toisella vaikuttaneita. Haluan kiittää lapsiani, joita ilman minulle tuskin olisi niitä kokemuksia, jotka lopulta pakottivat kirjoittamaan työttömyystuella, ilman apurahoja tai tietoa julkaisupäätöksestä.

Kirjailija ei valitse aihettaan vaan aihe hänet. On kirjoitettava siitä, mikä ei jätä rauhaan. Jossain pisteessä, kun tekstiä ja sen ideoita on hautonut tarpeeksi pitkään aivoissaan ja tietokoneen kovalevyllä, ei enää voi lopettaa.

Haluan kiittää puolisoani, joka jaksoi itkuni, epävarmuuteni ja taloutemme heikentyneen tilanteen sekä kuunnella tekstin raakileitani ja rohkaista minua eteenpäin.

Kiitän kaikkia, jotka olette auttaneet kirjan synnyssä ja kaikki näiden juhlien järjestämisessä auttaneita. Herttoniemenkartanon museota kiitän tilasta ja Puistolan MML:n osastoa teltasta.

Tosin päädyin peittämään Mannerheimin lastensuojeluliiton logot, koska herra Mannerheim edustaa minulle hyvin vieraita arvoja. Vaikka nykyisen MML:n toiminnalla on aika vähän tekemistä herra kenraalin kanssa, näen kuitenkin telttalainassa lempeää ironiaa: mummini, josta kirjoitan Vaivasta vaikenematta -esseessä, on isänmaallinen nainen. Hänen mieleensä Mannerheimin hengen läsnäolo varmasti on.

Ehkä moni miettii, että onko tämä nyt sellainen äitikirja vai ei. Vastaan: väliäkö tuolla, sen ei itsessään pitäisi tehdä siitä enemmän tai vähemmän kiinnostavaa.

Kirjan keskiössä ovat äidit, minä kirjoitan äidin positiosta. Silti en ollut kiinnostunut kirjoittamaan vain äitiydestä. Se olisi palvellut muutenkin vahvaa yhteiskunnallista tendenssiä yksilöllistää vanhemmuuden kokemukset. Minä haluan näyttää, että kokemuksemme äiteinä ja hoivaajina rakentuvat tietyssä ajassa ja paikassa, tiettyjen rakenteiden keskellä, mutta eivät palaudu niihin.

Ajattelen, että äitiys voi olla tarkkailupiste, josta käsin voi ymmärtää ihmisiä, yhteiskuntaa ja suhdettamme muihin eläimiin ja eloon.

Tämä juhla on minulle yhtälailla elämän ja vapauden kuin kirjan juhla. On helppo myöntää, että olen kaivannut molempia. Siksi haluan päättää tämän puheen kuvaan vapaudesta ja kirjoittamisesta esseestä Juokse villi lapsi. Teksti kuvaa aikaa jolloin kirjoitin työttömänä kirjaa:

”Eräänä aamuna kesän kynnyksellä vien lapset päiväkotiin, kuten kaikkina aikaisempinakin aamuina. Oven avaa silminnähden kipeä ja käheä-ääninen varhaiskasvattaja. Kysyn, kuinka hän voi ja ehdotan varovasti sairaslomaa. Hän vakuuttaa jaksavansa kyllä. Päiväkodissa on varmasti pulaa sijaisista, ajattelen ja kautta rantain kerron, että minulla on aika vähän töitä juuri nyt, voisin kyllä tehdä sijaisuuksia silloin tällöin. Syyllisyys kipristää vatsanpohjassa, kun jätän lapset hoitoon ja kävelen kotiinpäin.

Pystyn ohittamaan syyllisyyteni suhteessa valtioon. Mutta syyllisyyttä suhteessa päiväkotiin ja hoivaan, joka on meidän kaikkien yhteinen asiamme, en voi ylittää. Miten tahansa me talouden järjestämme, miten tahansa yhteiskunnassa tai yhteisöissä päätöksiä teemme, olipa valta kapitalisteilla tai kansalla, hoiva meidän on järjestettävä jollakin tavalla.

Kun kävelen merenrannan kautta kotiinpäin, syyllisyys haihtuu mielestäni. Mieleni vaeltaa tekstien maailmaan, sinne missä ajatus johtaa toiseen, virta tekee mutkan, seisahtuu suvantoon, nousee sivupuroa, joka taas yhdistyy päävirtaan. Katselen aamuauringossa kylpevää rantaa ja harkitsen uimista. Voin paremmin kuin koskaan vanhassa työssäni.

”Rehdisti tai kepulikonstein, te toivottavasti hankitte tarpeeksi rahaa matkustaaksenne ja ollaksenne joutilaina, pohtiaksenne maailman tulevaisuutta tai menneisyyttä, uneksiaksenne kirjojen päällä tai maleksiaksenne kadun kulmissa ja antaaksenne ajatustenne kastua syvään virtaan”, kirjoittaa Virginia Woolf.

Lopulta minulle jää vain tämä: haluan kirjoittaa ja kirjoitan – rehdisti tai kepulikonstein.”

Rehdisti tai kepulikonstein – puhe kirjanjulkaisujuhlassa 4.6.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun